Maassa makasi alaston mies. Ilkialaston mies. Hän oli, noin suoraansanottuna, tosi hyvännäköinen. Pitkä, hyvä sikspäkki, komeana pullottavat reiden ojentajalihakset, nenä oli kuin kreikkalaisen jumalan (miltä se itseasiassa olikin kopioitu, nimittäin Adonikselta). Hiukset olivat tummanruskeat ja pöyheät, hieman kiharat ja ulottuivat olkapäille. Kaikki oli muuten tosi upeasti tämän miehen kohdalta paitsi. Hän oli yhtä savenharmaa kuin maa, jonka päällä hän makasi pitkin pituuttaan. Mies näytti erittäin hengettömältä.

 

Miehen vieressä oli kyykkysillään toinen mies. Tällä oli pitkä valkea parta ja vielä pitempi valkea tukka, joka oli sidottu niskaan poninhännälle. Miehen pitkän, mutta pönäkän vartalon peitti hulmahteleva kaapu, jonka helmat putosivat hänen kullanväristen sandaaliensa päälle. Sandaalit olivat hienot ja selvästi myös liian suuret tälle miehelle, mutta eihän se ollut mikään ihme. Ne eivät olleet alunperin hänen. Viime viikolla vaan sattui käymään hyvä säkä ja hän oli voittanut vedonlyönnin Olympoksella.  Mars oli joutunut riisumaan ne jaloistaan ja hampaitaan kiristellen luovuttanut jalkineet hänelle.

 

Valkoparta silmäili miestä päästä jalkoihin ja pyyhiskeli samalla savisia käsiään puhtaan valkoiseen kaapuunsa, joka ei itseasiassa enää ollut mitenkään puhdas. Se oli täynnä likaisenharmaita läiskiä, mutta se ei tuntunut kiusaavan kaapumiestä. Hän nousi hitaasti seisomaan tuijottaen tiukasti harmaata miestä.

 

- Täydellistä. Täydellistä! hän mumisi ja tuskin malttoi odottaa, että pääsisi seuraavaan vaiheeseen.

 

Mies kieräytti katsellaan täyden ympyrän silmäillen ympärillään olevaa maisemaa. Savenharmaata tasankoa silmänkantamattomiin. Ei totisesti mikään viihtyisä paikka. Häntä puistatti. Jotain tänne tarvitsee keksiä, ei tällaista ympäristöä kestä sekoamatta kukaan. Hän vilkaisi takanaan ikävystyinenä maassa lootusasennoissa istuvia enkeleitä. Vai olivatko nuo nyt kerubeita? Serafeita? Hitto. Hän ei ikinä ottanut selvää niistä. Jokatapauksessa he näyttivät olevan pitkästyneitä, sillä lootusasento ei ole mikään maailman helpoin ja he olivat joutuneet olemaan siinä jo 5 päivää.

 

Huomatessaan valkopartaisen katselevan, toinen enkeli (tai serafi tai kerubi) kohensi asentoaan ja tummia lasejaan otsalle nostaen huikkasi kysymyksen: -  Meneekö täällä vielä pitkään?!

 

Valkoparta ei pystynyt estämään ärähdystä. - Mitä sitten?!!

 

Enkeli (olkoon nyt sitten enkeli tästä lähin)  ei tästä hätkähtänyt. Pomo oli joskus äreä ja sanoi aika tiukasti, jos tunsi tulleensa hoputetuksi. Kuten silloin kerrankin Parthenonin temppelissä, kun Bacchus oli hilkulla voittaa shakissa, mutta valkoparta mietti siirtoaan  2 päivää ja pystyi kuin pystyikin pääsemään tasapeliin. Silloinkin enkeli sattui kysäisemään, että meneekö vielä pitkään ja meinasi saada ukon kertaheitolla raivariin. Onneksi Zeus saapasteli paikalle ja pyysi mukaansa salamoita viskomaan. Se oli pomon mielihommaa ja lepytti hänet lopullisesti.

 

- Ei nyt mitään kummempia. Alkaa jo hiukoa vähitellen, kun tästä reissusta tuli pitempi kuin arvattiin ja eväät jäi kotiin.

 

Valkoparta mulkaisi enkeleitä kerran ja tällä kertaa sellaisella katseella, että kyselijä pudotti lasit silmilleen ja jatkoi istumista liikahtamatta.

 

Savenharmaa mies alkoi paikka paikoin vaaleta sen merkiksi, että niiltä kohdin alkoi savi kuivua. Nyt alkoi tarkan pelin ajat. Saven piti saada kuivua jonkin verran, muttei liikaa. Jos se kuivuisi kauttaaltaan ja läpeensä,  se olisi liian kuivaa ja murenisi. Katse tarkkana kuin ketunpesällä valkoparta kyyristyi miehen ylle ja puristeli sormillaan varovaisesti tämän jäseniä, nenää ja varpaita. Kun savi oli sopivasti kuivunut, seurasi koko homman hienoin vaihe. Henkiin herättäminen.

 

Valkopartainen kumartui varovasti, vei suunsa lähes kiinni savisen miehen sieraimiin ja puhalsi täysin keuhkoin. Hetkeen ei näyttänyt tapahtuvan mitään ja enkelit pidättivät taustalla henkeään. Epäonnistuisiko pomo tällä kertaa? Sitä ei ollut vielä koskaan tapahtunut. Niin tai...miten sen nyt ottaa. Enkeleiden mielestä Luzifeeruksen kohdalla oli niin tapahtunut. Koko tyyppiä ei olisi pitänyt edes tehdä.

 

Äkkiä maassa makaavan miehen ihon väri alkoi muuttua. Se alkoi kasvoista ja hetken päästä koko mies oli kuin liukuvärjätty. Vaaleanpunainen väri syrjäytti harmaata ja pian mies rusotti kauniisti päästä varpaisiin. Mutta muuta elonmerkkiä ei vielä näkynyt. Tosin enkelit eivät olleet tällaista hommaa ennen nähneet eivätkä tienneet tarkkaan mitä odottaa. He olivat nähneet, kun enkeleitä oli tehty. Se oli aika yksitoikkoista puuhaa: materiaali muottiin, pam, muotin puolikkaat kiinni, naks, muotti auki  ja puhallus nenään. Valmis enkeli. Tai kerubi. Tai serafi. Kuka piru niistä selvän ottaa.

 

Vaan tämä heppu oli jotain muuta, sen huomasivat enkelitkin. Henkeään edelleen pidätellen he odottivät jännittyineinä mitä seuraavaksi tapahtuisi. Niin näytti odottavan valkopartakin, joka yhä kyyristyneenä nyt vaaleanpunaisen miehen yläpuolella tuijotti tätä suoraan sulkeutuneisiin silmäluomiin viiden sentin päästä. Seurasi monen minuutin hiljaisuus ja kaikki pidättivät henkeään. Enkeleiden kasvot alkoivat olla jo tummanpunaiset.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Valkoparta hiukan hätkähti, kun miehen silmät rävähtivät auki. Ne olivat kirkkaansiniset ja suuret. Mielihyvällä hän pani merkille, että silmätkin olivat onnistuneet kertaheitolla täydellisesti. Ei tarvinnut tehdä mitään välimuotoja tai harjoituskappaleita. Näkisiköhän niillä mitään, hän pohti ja sai samantien vastauksen. Siniset silmät kohdistuivat hänen omiinsa, miehen suu aukeni ensimmäisen kerran ja sieltä tuli ilmoille sellainen rääkäisy, että valkoparta loikkasi pari metriä ilmaan ja samantien kipaisi pystyyn kavahtaneiden enkeleiden luokse.

 

jatkuu...